© 2021 K. H. Haavisto

Kannen kuva: K. H. Haavisto
Kustantaja: BoD – Books on Demand GmbH, Helsinki, Suomi
Valmistaja: BoD – Books on Demand GmbH, Norderstedt, Saksa

ISBN: 978-952-80-9189-9

Sisällysluettelo

  1. Luku
  2. Luku
  3. Luku
  4. Luku
  5. Luku
  6. Luku
  7. Luku
  8. Luku
  9. Luku
  10. Luku
  11. Luku
  12. Luku
  13. Luku
  14. Luku
  15. Luku
  16. Luku
  17. Luku
  18. Luku
  19. Luku
  20. Luku
  21. Luku
  22. Luku
  23. Luku
  24. Luku
  25. Luku

1.

Punainen leija leijui aamuauringon valaisemalla taivaalla. Sen lohikäärmeen muotoinen pää loi varjon jyrkkänä seinämänä kohoavaan vuorenseinään ja sitä laskeutuvan tytön ja pojan selkiin. Leija kohosi korkeammalle, yli ohuena leijuvan sumun. Lopulta se pakotettiin alaspäin, voimakkaat kädet tarttuivat siihen ja kietoivat rullalle.

Valkean ja oranssinkirjava suuri koira oli noussut telttojen viereltä ylös ja tuijotti kiipeilyköysien varassa vuorenseinää laskeutuvaa tyttöä ja poikaa. He olivat 14-vuotiaita.

”Enää vähän matkaa Tim ja Rebekka! Te jaksatte vielä!” alhaalla seisova mies huusi. Aurinko osui miehen hiuksiin. Valossa ne näyttivät lähes valkoisilta. Leijaa lennättänyt poika harppoi muutamalla askeleella miehen luokse ja varjosti kädellään nähdäkseen paremmin. Hän oli yhtä pitkä kuin mies.

Koira katseli tarkkaavaisena, kun köyden varassa alas tullut poika laski jalkansa maahan. Hän otti kypärän pois. Tummanruskeat kihartuvat hiukset olivat hiestä märät. Vihreät silmät tuikkivat iloisesti ja hän nauroi.

”Ei mitään hätää, Nemo”, poika sanoi. Hän kyykistyi ja rapsutti koiran paksua turkkia.

”Kunpa sinäkin voisit kiipeillä Eric”, tyttö totesi. Hänkin oli tullut alas, huohotti. Silmät olivat täynnä elämää. Hän antoi katseensa kulkea lähes pystysuorana kohoavaa vuorenseinämää pitkin. He olivat yhä korkealla, pilvenriekaleita näkyi heidän alapuolellaan olevan laakson yllä sen kylpiessä aamuauringon valossa. Ilma oli kirpeän raikas. Oli alkukesä.

”Ei se mitään Rebekka”, poika sanoi. ”Riittää, että saan olla mukana näillä teidän hulluilla retkillänne.” Hän katsahti tahtomattaan toiseen käteensä. Kahden sormen kohdalla oli vain tyngät, joiden vuoksi hän ei saanut lupaa kiipeillä. Hän oikaisi pitkäksi venähtänyttä vartaloaan ja hieraisi vahingossa poskia, joista tunki tumma parransänki. Hän oli melkein viidentoista, mutta näytti vanhemmalta.

”Tulkaa, aika purkaa teltat. Meillä on vielä pitkä matka takaisin”, mies huusi. Hän oli alkanut irrottaa telttakoukkuja.

”Kyllä me tulemme Pekka”, toinen pojista sanoi. Hän alkoi vastahakoisen oloisesti kulkea sisarensa ja ystävänsä kanssa kohti telttoja. Teltan kohdalla tyttö pysähtyi ja kääntyi äkisti.

”Tänään on kulutunut tasan vuosi siitä, kun lähdimme kotoa Tim.”

”Sinun kotisi on nyt täällä Rebekka”, mies sanoi. Tyttö hymähti ja alkoi kiskoa telttakoukkuja. Hänen mielessään kiisi kuvia kuivuuden riuduttumasta kotikylästään Vuorimaassa, josta hän ja kaksoisveljensä Tim olivat vuotta aiemmin lähteneet lähes epätoivoiselle matkalleen koiransa Nemon kanssa kohti naapurimaata Järvilaaksoa. He olivat kuljettaneet mukanaan pientä pulloa, ”tulta”, jonka sisältö oli lopulta monien vaiheiden jälkeen saatu ilmaan ja sen ansiosta Vuorimaata piinannut kuivuus oli päättynyt. Rebekka näki matkasta yhä painajaisia.

”Mutta me emme koskaan olisi tavanneet Ericiä, Siinaa, Pekkaa ja Timohtyä, jos emme olisi lähteneet”, Rebekka ajatteli. Oli ollut vähällä, ettei Eric ollut kuollut. Hän oli selvinnyt hengissä Timin ja Rebekan ansioista; asia, jota Eric itse ei tiennyt. ”Eikä hänen tarvitse koskaan tietääkään”, Rebekka päätti rullatessaan makuualustaansa. Telttakoukut hän oli laittanut huolellisesti pieneen pussiin. Tottuneesti hän kiinnitti makuualustan rinkkaansa kiinni. Hän mietti, miten Ericin ja Siinan olisi käynyt, jos Timothy ei olisi ottanut heitä asumaan luokseen. Siina oli Ericin kahdeksanvuotias pikkusisko.

Ericin koti oli tuhoutunut Rimonin kaupungin palossa eikä hänellä ollut sisarensa lisäksi ketään omaisia. Rimonissa hän oli elänyt surkeissa oloissa, lähes heitteillä, eivätkä hienot vaatteet voineet muuttaa alati pälyilevää katsetta ja otsan tuimia ryppyjä.

”Jos en tuntisi Ericiä, pelkäisin, jos hän tulisi kadulla vastaan”, Rebekka mietti. Hän vilkaisi ystäväänsä, jonka t-paita peitti alleen tatuoinnit. Tim ja Eric olivat alkaneet koota telttaa. Ericin tummanruskeat hiukset oli leikattu siististi, mutta pojan katse ja ilme oli välillä niin kova, että ohikulkijat väistivät kadun toiselle puolelle. ”Vaikka en tiedä ketään yhtä auttavaista ja kultaista ihmistä.”

”Teidän kotinne on nyt Järvilaakossa”, Pekka sanoi uudelleen. Hän vilkaisi vierellään olevia nuoria. Rebekka näytti kiinnittäneen kaiken tarmonsa makuupussiinsa. Tim ja Eric taittelivat telttakangasta.

”Ei minun.”

”Mitä sinä tarkoitat Eric?”

”Minulla ja Siinalla on vain reilu vuosi oleskelulupaa jäljellä. Sen jälkeen meidät voidaan lähettää takaisin Vuorimaahan.”

Mies pysähtyi. Hän tuijotti poikaa.

”Sinähän tiedät, että Timothy tekee kaikkensa, jotta voitte jäädä tänne.”

Eric kohautti välinpitämättömän oloisena olkapäitään. Vapautunut ja iloinen ilme, joka vielä hetki sitten oli valaissut pojan kasvoja, oli kadonnut juron maskin alle.

”Hän on voinut muuttaa mielensä. Timothy ei ole enää pitkään aikaan puhunut koko asiasta.”

”Ole nyt järkevä Eric. Hän tekee kaikkensa, olen varma. Hän haluaa yhä adoptoida teidät. Eivät teidän riitanne ole hänen päätään kääntäneet.”

Eric katsoi miestä vastaamatta. Pojan ilme oli ivallinen. Hän rullasi teltan tiiviiksi ja sulloi sen pussin sisälle. He kiinnittivät teltat, makuualusta ja –pussit rinkkoihinsa ja nostivat ne harteilleen.

”Ehkä sinä voisit vain kysyä Timothyltä, miten asia on”, Tim sanoi hiljaa Ericin vierellä, kun he lähtivät laskeutumaan kivien ja heinien peittämään rinnettä alaspäin. Eric hätkähti. Hänen oli vaikea tottua, että Timin ääni tuli lähes hänen korvansa vierestä. Vajaan vuoden aikana poika oli venynyt pituutta ja oli lähes Ericin pituinen. T-paita, joka ennen oli ollut väljä, loppui liian aikaisin vyötäröltä ja housujen lahkeet jättivät nilkkojen ihon paljaaksi. Timin vierellä Eric aina häpesi hienoja vaatteitaan ja olisi mielellään lahjoittanut ne pois, mutta kun hän ajatteli vanhempia, jotka odottivat Timiä ja Rebekkaa kotona, hän tunsi kateuden piston ja yritti olla ajattelematta, mikä häntä itseään odotti.

Eric pyöritteli vesilasia kädessään. Keittiön pöydän ääressä istuva mies katseli häntä ärtynyt ryppy otsallaan. Mustat hiukset oli kammattu tyylikkäästi taakse. Mies oli avannut kauluspaitansa ylimmän napin ja löysännyt kravattia. Kahvikupista nousi höyryä.

”Retki meni hyvin? Voisit kertoa vähän enemmän Eric”, mies sanoi äkäisesti. ”Olitte Pekan kanssa vuorilla koko viikonlopun. Sinä tiedät, että olisin mielellän tullut mukaan, mutta Tamara...” miehen ääni hukkui. Tamara oli hänen vaimonsa, Timin ja Rebekan täti. Viimeisten kuukausien ainana Tamaran vatsa oli alkanut pyöristyä. Ericiä lähes oksetti pelkkä ajatus.

”Aiotko anoa minulle ja Siinalle uutta oleskelulupaa, Timothy”, poika töksäytti äkisti. Mies hätkähti.

”Miksi sinä kysyt? Minä aion adoptoida teidät. Ette te sen jälkeen tarvitse oleskelulupia.”

”Kohta on kulunut vuosi. Ehkä sinä olet muuttanut mielesi.”

Eric antoi sormensa liukua pitkin vesilasin reunaa ja painoi lasin reunassa olevaa terävää säröä niin että sattui. Mies nousi pystyyn.

”En minä ole muuttanut mieltäni Eric”, mies sanoi. Hän tuijotti poikaa voipuneena. ”En olisi ikinä uskonut, että elämä kanssasi voi olla näin vaikeaa, mutta en ole koskaan epäröinyt hetkeäkään.”

”Sinä et puhu koko asiasta mitään.”

”Koska en ole halunnut huolestuttaa sinua ja Siinaa! Olen halunnut, että elätte mahdollisimman normaalia elämää. Et tiedä, miten hankalaa Vuorimaan viranomaisten kanssa asioiminen on ollut.” Samassa hän muisti aiemmin päivällä saapuneen kuoren. Hän avasi mustan salkkunsa ja otti esiin ohuen virallisen näköisen kirjekuoren. Eric tarkkaili miehen kasvojen ilmeitä tämän lukiessa.

”Mitä siinä sanotaan?”

Mies oli hetken hiljaa. Hän tuijotti lähes epäuskoinen ilme kasvoillaan edessään istuvaa poikaa ja antoi katseensa vaeltaa takaisin käsissään olevaan paperiin ja sitten takaisin Ericiin. Sanomatta sanakaan hän työnsi kirjeen Ericille.

2.

Rebekan mahaa kouristi. Mitä lähemmäs Tamoria he olivat tulleet palatessaan takaisin vuorilta, sitä voimakkaammaksi tunne oli käynyt. Niin kävi joka kerta. Vain vuorilla hänestä tuntui, että hän saattoi elää ja hengittää. Ehkä Pekka tiesi sen. Ehkä siksi hän lähes joka toinen viikonloppu vei hänet, Timin ja Ericin mukanaan vuorille. Nemo oli aina mukana. Koira kulki heidän perässään kaikkialle. Timothy sanoi aina haluavansa tulla mukaan, mutta hän ei koskaan tullut. Häiden jälkeen hän ei ollut sanonut enää mitään.

Ulko-ovi kävi. Rebekan äiti avasi oven ja sisään astui hoikka nuorehko nainen banaanilaatikko kädessään. Laatikko oli täynnä ruokaa. Rebekka tiesi, mistä ruoka oli peräisin. He saivat kirkolta avustusruokaa joka kuukausi.

”Älkää vain sanoko Tamaralle”, oli heidän isänsä sanonut. Tamara osti jo kaikki Rebekan vaatteet. Kuultuaan, että tytölle oli naurettu koulun pihalla, oli Tamara ottanut Rebekan mukaansa kaupungille.

”Minun veljeni tytär ei kulje liian lyhyissä housuissa”, oli hän sanonut, mutta Tamarakin katseli hintalappuja. Tim sai kaikki vaatteensa Ericiltä. Poika suorastaan tyrkytti niitä, Rebekka arveli, että Ericin oli vieläkin vaikea ottaa vastaan Timothyn ja Tamaran ostamia vaatteita ja tavaroita.

”Kiitos tuhannesti”, äiti sanoi. Hän kuulosti väsyneeltä. Äiti oli biologi, tutkija.

”Kukaan ei ota minua töihin”, oli äiti sanonut katkerana.

”Sinä olit yksi ryhmäsi parhaita!” oli isä huudahtanut.

”Siitä on yli kolmetoista vuotta. Minä olen vain hoitanut lampaita, kutonut ja kerännyt yrttejä. Ei kukaan ota minua töihin. Viimeistään kun he kuulevat, että olen Vuorimaasta, en saa edes vastausta.” Äidin ääni oli kuulostanut katkeralta. Monen kuukauden jälkeen hän oli saanut töitä kaupan kassalta. Siihen asti heidän oli ollut pakko lainta rahaa Tamaralta ja isovanhemmilta. Heidän isänsä oli saanut opettajan töitä yliopiston ensimmäisten vuosikurssien opiskelijoiden parissa, vain joitakin tunteja, mutta silti.

Rebekka antoi katseensa kiertää kodissa, jossa he olivat asuneet syksystä lähtien. Kodin ikkunoista näkyi avara nurmikenttä ja kaunis terassi, jossa yläkerrassa asuva talon omistaja usein istui juomassa teetä. Heillä oli kolme huonetta ja keittiö, jääkappi ja televisio. Koko Rebekan ja Timin elämän aikana ei heidän perheensä ollut omistanut yhtä mukavaa taloa, mutta koskaan ennen hän ei ollut kokenut olevansa yhtä köyhä. Asuessaan ilman vesijohtoja ja sähköjä pienessä vuoristokylässä Vuorimaassa, he olivat olleet perhe muiden joukossa. Täällä he olivat muukalaisia, köyhiä tunkeilijoita, jotka erottuivat kuin huutomerkit rikkaiden Järvilaaksolaisten joukosta.

”Ehkä meidän olisi pitänyt mennä asumaan jonnekin muualle”, oli heidän äitinsä sanonut kerraan. Isä ei ollut sanonut mitään.

Isä ei muutenkaan sanonut paljon. Hän nukkui huonosti ja oli muuttunut ärtyisäksi. Ennen niin iloinen ja nauravainen mies hermostui pienestä, pyysi anteeksi ja hermostui taas. Pari kuukautta vankeutta Vuorimaassa oli muuttanut miestä. Joskus Rebekka kuuli, miten isä itki.

”Tämä ei voi jatkua näin”, oli isä sanonut lopulta hiljaa. Heidän isovanhempansa olivat tulleet avuksi, he olivat jostain löytäneet terapeutin ja hänen luonaan isä kävi joka viikko. Jossain vaiheessa kevättä isä oli alkanut nukkua.

Rebekasta tuntui usein, että hän ja Tim olivat muuttuneet näkymättömiksi. He toivat kotiin hyviä todistuksia. Se tuntui riittävät vanhemmille. Eikä Rebekka halunnut rasittaa jo ennestään rasittuineita mieliä ja kertoa, miten itku kurkussa oli tullut luokaktoverin syntymäpäiviltä kotiin.

”Minä en osannut puhua siellä mitään”, hän oli sanonut Timille. ”Muut tytöt puhuivat vain pojista, merkkivaatteista ja matkoista. En tiedä niistä mitään. Minulla ei ole mitään yhteistä heidän kanssaan.”

Eikä Rebekkaa enää kutsuttu mukaan. Hän ei puhunut muille eivätkä muut puhuneet hänelle.

”Minä luulen, että jonkun vanhemmat olivat pakottaneet heidät pyytämään minut pelaamaan”, oli Tim puuskahtanut oltuaan ulkona luokkansa poikien kanssa. Se oli tapahtunut syksyllä. ”Heti, kun vain avasin suuni, alkoivat toiset virnistellä. Toista kertaa en sinne mene!” Tim oli puristanut käsiään nyrkkiin ja Rebekka oli istunut sanattomana veljensä vierellä. Nemo oli tullut ja painanut päänsä pojan syliin.

Koulun pihalla he olivat aina kaksin ellei Eric liittynyt heidän joukkoonsa. Eric oli vuotta vanhempi. Siinä missä Tim ja Rebekka kokivat olevansa näkymättömiä, Ericin koko olemus kirkui, ettei hän sopeutunut eikä edes halunnut sopeutua. Eric ei puhunut koskaan toisten nuorten kanssa, katseli vain kulmat kurtussa. Joskus Rebekka aavisti, että toiset pelkäsivät häntä, kukaan ei koskaan naureskellut Ericille selän takana, kukaan ei koskaan pyytänyt häntä mihinkään. Poika istui jurona koulun aidalla ja Rebekka tiesi, että tunneilla Eric vain istui pakotettuna eikö koskaan osallistunut mihinkään.

”Tuo poika tekee minut hulluksi!” oli Tamara lähes kirkunut heidän isälleen. ”Hän ei edes yritä.Timohty yrittää kaikkensa, mutta poika ei vaivaannu edes avaamaan kirjoja”

Eikä Eric olisi saanut kouluaan suoritettua ellei olisi lähes joka ilta tullut heidän luokseen ja opiskellut Timin ja Rebekan isän avustuksella. Joskus Rebekka mietti, että Eric halusi vain pois kotoaan.

Puhelin soi.

”Tamara pyytää meidät illalliselle”, Rebekan äiti sanoi.

”Tänäänkö?” Rebekka nousi hämmästyneenä pystyyn. Ikkunasta hän näki Timin tulevan takaisin molempien koirien, Lumin ja Nemon kanssa. ”Vastahan me kävimme siellä.”

”Ehkä he haluavat kertoa jotain. Hän kuulosti niin omituiselta puhelimessa.”

He menivät Tamaran ja Timothyn luokse kävellen. Nemo ja Lumi jolkottivat vierellä. Lumin valkoinen turkki näytti likaiselta, se oli kierinyt metsässä, vanha koira. Nemolla oli alkanut näkyä kuononpäässä harmaata.

”Minä olen kattanut ulos”, Tamara sanoi ottaessaan heidät hymyillen vastaan. Hän oli yhtä tyylikäs kuin aina. Kaunis tummansininen hame laskeutui suuren vatsan yllä ja korosti sen muotoja. Musta tukka oli kiharrettu ja vihreitä silmiä korosti tumma rajaus. Hän tervehti veljeään halaamalla, vaikka kainolosauvojensa takia Leonardin oli vaikea vastata halaukseen. Hänen toinen jalkansa oli amputoitu vuosia sitten polven yläpuolelta.

Pekka viittilöi heille iloisesti pihalta. Hänetkin oli kutsuttu.

”Mehän olemme kaikki täällä”, Rebekka sanoi ilahtuneena. Eric seisoi Pekan vieressä ja Timothy kantoi viimeisiä tarjoiluvateja ulos Tamaran kanssa. ”Missä Siina on?” Samassa hän näki tytön. Siina purjeti ulos vaaleat pitkät hiukset letitettynä taitavalle kampaukselle. Oli kuin koko seurue olisi äkkiä tullut paremmalle tuulelle jo pelkän tytön näkemisestä. Siina hymyili ja nauroi ja halasi tulijoita silmät sädehtien. Aivan ensimmäiseksi hän tervehti Nemoa.

”Miten Siina tekee tuon?” Rebekka ajatteli. Sanomaton hellyys ja ilo täytti hänen mielensä.

”En ole koskaan tavannut lasta, joka näin luontevasti sopeutuu uuteen luokkaan”, oli tytön opettaja sanonut hämmästyneenä ensimmäisessä vanhempainkeskustelussa. Siina oli vain astunut koulun pihalle ja ollut hetkessä toisten tyttöjen ympäröimänä. Tytön ilo oli tarttuvaa. Hänelle sateli kutsuja syntymäpäiville, kylään ja harva se päivä oli talo täynnä iloista tyttöjen kikatusta. Siinan puheesta kuuli vain vienosti, että hän ei puhunut täysin Tamorissa puhuttavalla murteella.

”Hän on ihmeellinen lapsi”, sanoi balettikoulun opettaja. Siina kuuli sen ja hymyili. Siinan kohdalla vanhempien suut kääntyivät hymyyn, kukaan ei puhunut ”sopeutumisvaikeuksista”, ”posttraumaattisesta stressireaktiosta” eikä ”umpimielisyydestä.”

”Ilman Siinaa meitä pidettäisiin toivottomina tapauksina”, oli Tim sanonut kerran hiljaa, kun he olivat kuunnelleet musiikkia Ericin huoneessa. ”Eikö sinua haittaa, että hän kutsuu Tamaraa äidikseen ja Timothyä isäkseen?” hän oli kysynyt.

”Ei tietenkään”, oli Eric vastannut melkein hämmästyneenä. ”Pääasia, että Siina on onnellinen.”

”Jos en olisi itse nähnyt, miten hän katsoi sisartaan ja puhui hänelle, en olisi koskaan antanut tyttöä pojan mukaan”, oli yksi Siinan ystävien vanhemmista sanonut kerran Tamaralle. ”Ei voisi koskaan uskoa, että he ovat sisaruksia.”

”Siina on Ericille kaikki kaikessa”, oli Tamara vastannut. Hän tiesi kyllä, millainen poika oli sisarensa seurassa. Siina olikin ainoa asia, josta hän ja Eric olivat samaan mieltä.

”Minä ja Eric olemme tehneet jälkiruuan”, Siina sanoi ylpeänä istuessan keikkuvalle puutarhatuolille. He istuivat kauniissa suihkulähteiden ja ruusupensaiden täyttämässä puutarhassa. Ilman täytti iloinen puheensorina. Timothy oli loistava isäntä. Tamara istui hänen vierellään Siina toisella puolellaan. Leonard ja Lilian Curie olivat pöydän toisella puolella lastensa kanssa. Tim kääntyi vierellään olevan Pekan puoleen. Eric oli mennyt istumaan Rebekan viereen eikä Tim voinut olla ajattelematta, miten usein Eric hakeutui siskon seuraan tai antoi katseensa kiertaa tytön tummanruskeassa letissä ja siroissa kasvoissa.

”Minä luulen, että Eric on ihastunut sinuun”, oli hän sanonut kerran sisarelleen suoraan. Rebekka oli vain nauranut.

”Me olemme ystäviä. Kenen muun kanssa Eric olisi kuin meidän?”

”Oliko teillä joku syy kutsua meidät kaikki tänne?” Pekka kysyi. ”Ei sillä, että pitäisi olla. Minähän tulen tänne aina syömään, kun vain saan kutsun”, mies nauroi.

Joskus aivan alussa Rebekan oli ollut vaikea ymmärtää Pekan puhetta, hänen puheessaan oli yhä vahva ulkolainen aksentti, mutta nykyään tyttö ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Pekka asui yksin kaupungin keskustan laidalla pienessä kerrostalokaksiossaan, mutta Rebekasta ja Timistä tuntui, että Pekka oli osa suurta perhettä, johon he kaikki kuuluivat. Hän oli Timothyn ja Tamaran vanha ystävä ja ilman Pekkaa tuskin heistä kukaan olisi istunut siinä, missä istui nyt.

Timothy vakavoitui ja Rebekka huomasi, että Eric oli jäykistynyt tuolillaan. Siina painoi katseensa alas.

”Meidän pitääkin muuttaa kesälomasuunnitelmiamme”, Timothy aloitti. ”Sain eilen kirjeen Vuorimaasta adobtiohakemuksia käsitteleviltä viranomaisilta. He haluavat tavata Ericin ja Siinan henkilökohtaisesti ja haastatella heitä. Meidän pitää matkustaa Reineen.”

”Me tulemme mukaan!” Rebekka huudahti ja nousi pystyyn. Eric hätkähti.

”Ei tietenkään Rebekka”, hänen äitinsä sanoi. ”Miten sinä voit kuvitellakaan, että isäsi palaisi kaiken sen jälkeen Reineen? Sitä paitsi Vuorimaassa on levotonta. Teidän pitää olla varovaisia”, hän kääntyi Timothyn puoleen. ”Soitin isälleni ja hän kertoi, että Reinen kaduilla on alettu osoittaa mieltä. Jotkut ovat sitä mieltä, että avustusrahoja on käytetty väärin ja pakolaisleireissä asuvien ihmisten kotouttaminen sujuu liian hitaasti.”

”En minä tarkoittanutkaan, että sinä ja isä tulisitte mukaan”, Rebekka jatkoi kiihtyneenä. ”Minä ja Tim voimme mennä tapaamaan isoisää, mehän voimme asua hänen luonaan.”

”Se olisi mahtavaa!” Tim säesti. ”Sitä paitsi Pekkahan voisi tulla mukaan, eikö niin? Sinullakin on kohta loma.”

”Olen kyllä aina halunnut nähdä Reinen kuuluisat valkeat hiekkarannat”, mies vastasi hymyillen. ”Mutta äitinne on oikeassa, Reine ei ole kovin turvallinen paikka tällä hetkellä.”

”En minä halua mennä Vuorimaahan”, Siina sanoi nyrpeänä.

”Sinun täytyy Siina”, Eric sanoi. Hän puhui tytölle lempeästi siina-äänellään, kuten Rebekka ja Tim sitä nimittivät. ”Ilman sitä, emme saa ikinä lupaa asua pysyvästi Järvilaakossa, ethän sinä sitä halua?”

”Sitten ainakin Nemon on tultava mukaan.”

”Minä ja Siinahan voisimme asua myös Timin ja Rebekan isoisän luona Pekan kanssa. Silloinhan Tamara ja Timothy voisivat olla hotellissa”, Eric sanoi ja katsoi niin innostuneena Timothyyn, että unohti hetkeksi tavallisen juron ilmeensä. ”Saisitte tekin olla vähän aikaa kahdestaan ennen kuin vauva syntyy.”

Ensimmäisen kerran kuukausiin Tamara hymyili pojalle hyväksyvästi.

”Totta kai Nemo tulee meidän mukaamme Siina”, Tim sanoi. Hän oli noussut Rebekan tavoin seisomaan.

”Sano jotain Leonard”, Lillian sanoi voipuneena. ”Tiedät kyllä, mitä tapahtui, kun lapset lähtivät viimeksi matkalle ilman meitä!”

”Tämä on aivan eri asia äiti!” Tim huudahti. ”Olisi ihanaa päästä takaisin Vuorimaahan. Ajattele Rebekka, kerrankin voisi avata suunsa ilman, että joku katsoo pitkään. Tiedät itsekin äiti, millaista se on. Sitä paitsi isoisä ei voi matkustaa tänne.”

”Ehkä lapset tarvitsevat loman”, Leonard sanoi varovasti. ”Tämä on ollut kaikille raskas vuosi.”

”Eihän isällä ole edes tilaa niin monelle. Hänellä on vain pieni vaatimaton kaksio.”

”Emme me sänkyjä tarvitse. Me voimme nukkua makuualustoilla lattialla. Me olemme nukkuneet lukemattomat yöt pelkällä maalla.”

”Ei meillä ole rahaa maksaa teidän matkojanne”, Lillian tuhahti jo ärtyneenä.

”Minä maksan mielelläni Timin ja Rebekan matkan. Leonard on oikeassa, lasten on hyvä päästä lomalle. Minä näen mielelläni Reinen”, Pekka sanoi ja hymyili. ”Pidän huolta, että emme mene alueille, joissa on levotonta.”

”Me olemme poissa vain viikon”, Tamara sanoi kuin asia olisi jo päätetty.

”Minä en pidä tästä. Minä en yhtään pidä tästä.”

”Minä ja Tim emme ole enää lapsia äiti. Me pidämme kyllä huolta itsestämme ja mehän menemme vain isoisän luokse”, Rebekka sanoi hymyillen ja kietoi kätensä äitinsä kaulan ympärille. ”Mitä meille voisi tapahtua?”

3.

He vaihtoivat linja-autoa Andenesissa. Vuorimaata neljä vuotta piinannut kuivuus näkyi yhä. Kaikki rajaseudun maatilat olivat olleet autioita. Ruostuneet traktorit olivat seisseet hylättyinä ruohittuneissa pihapiireissä. Andenesia lähestyttäessä maatilat olivat vaihtuneet kerrostaloihin, joiden rikkoutuneista ikkunoista oli tomu ja hiekka päässyt sisään. Yksinäinen varis oli keinuttanut hylättyä keinua kuivuneiden lehtien peittämän liukumäen vierellä. Lohkeilevan asvaltin raoissa oli kasvanut vihreää, puissa oli lehtiä.

Vasta kaupungin keskustassa näkyi elämää. Linjaautoaseman laidoilla kulki kadunlakaisija. Aseman lehtikioskin edusta oli siisti. Kaupungin metallitehdas oli talvella avannut ovensa vuosien tauon jälkeen. Tehdastyöläisten vanavedessä Andenesiin virtasi kauppiaita, opettajia ja päiväkotien työntekijöitä. Andenesin pormestari vaihtoi rekka-auton kuljettajan virkansa ja palasi uudelleenrakentamaan kerran hylättyä ja autioitunutta kaupunkia.

Eric seisoi linja-autoaseman laidalla ja katseli ympärilleen. Tim ja Rebekka olivat juosseet aseman vierellä olevalle ruohokaistaleelle Nemon kanssa. Siina tuli veljensä viereen. Hän näytti vakavalta. Tyttö pujotti kätensä veljen ison kämmenen sisään.

”Minä haluan kotiin”, tyttö sanoi. Eric katsahti tyttöön. Ero Tamorin yltäkylläiseen elämään ja vaurauteen oli räikeä, mutta hän olisi voinut melkein itkeä ilosta. He olivat Vuorimaassa. Hän oli palannut kotiin.

”Meidän pitää vain allekirjoittaa jotain papereita Reinessä ja sitten me palaamme takaisin”, Eric sanoi. Tamara lähestyi heitä kantaen käsissään colapulloja. Eric katseli naista ärtyneenä. ”Minusta ei koskaan tule järvilaaksolaista”, hän ajatteli. Siina irrotti Ericin kädestä ja juoksi Tamaran luokse.

He olivat perillä Reinessä varhain seuraavana aamuna. Lämpö tulvahti vasten kasvoja heidän astuessaan ulos linja-autosta. Kaupunki sykki elämää. Autot tööttäsivät liikennevaloissa, valkoiseen esiliinaan pukeutunut mies avasi kahvilan oven, josta tulvehti vastapaistetun croisantin tuoksu, kaempana torilla myyjät kokosivat katoksia vihannesten ylle ja joka paikassa heidän yläpuolellaan kaartelivat lokit. Ne kirkuivat. He saattoivat haistaa meren. Resuiseen asuun pukeutunut mies kulki heidän ohitseen rullalle kiedottu peitto kainalossaan. Mies oli paljain jaloin.

”Täällä ei näytä lainkaan samalta kuin Andenesissa”, Rebekka ajatteli. Hän oikoi kangistuneita jäseniään. He olivat nukkuneet koko yön liikkuvassa autossa. Rebekka oli yrittänyt turhaan saada hyvää asentoa. Hän oli nukkunut katkonaisesti, herännyt ja katsellut ulos ensin pimeää ja sen jälkeen aamuhämärässä esiin piirtyneitä maisemia. Hän muisti utuisesti aamuyöstä nähneensä kaupungin laitamilla silmänkantamattomiin jatkuneen parakkikylän, joka oli noussut Järvilaaksosta saatujen avustusvarojen turvin pakolaisleirin telttojen tilalle. Kaupungin rajalla linja-auto oli hiljentänyt vauhtia siinä kohtaa, missä ennen oli ollut rajatarkastusasema. Kaupunkia kiertävä piikkilanka oli yhä jäljellä, mutta rajaa ei enää valvottu. Kuka tahansa saattoi tulla ja mennä Vuorimaan pääkaupunkiin miten tahtoi. Kaupunkia reunustava tie oli ollut täynnä itse rakennettuja hökkeleitä, roskaa, hylättyjä tavaroita. Rebekka säpsähti hänen ohitseen juoksevaa kulkukoiraa, kohotti katseensa ja näki kaukana korkealla kukkulalla meren rannalla kohoavan kuninkaan palatsin, jonka kullatut tornit kimmelsivät auringonvalossa. Palatsia ympäröi tumma vihereä puutarha, jonka kastelua ei oltu lopetettu edes kuivuuden ollessa pahimmillaan.

”Isoisä!” Timin ääni sai Rebekan hätkähtämään. Veli oli juossut valkohiuksisen vanhuksen luokse. Mies kietoi pojan syleilyynsä. Mies liikkui hitaasti keppiinsä nojaten. Nemo oli rynnännyt miehen luokse ennen Rebekkaa, kiskaissut itsensä hihnasta vapaaksi.

”Tervetuloa Reineen” isoisä sanoi ja hymyili leveästi. ”Tässähän ovat meidän sankarimme!” hän jatkoi ja kätteli Pekkaa ja Ericiä, joka meni hämilleen miehen sanoista. ”En minä nyt niin nopeasti unohda ketä saan kiittää joka kerta, kun taivaasta sataa vettä”, vanhus nauroi.

Tamara liikehti levottomasti ja tarttui Timothyä kädestä.

”Meidän on parasta mennä heti hotellille.”

Mies vilkaisi huolestuneena raskaana olevan vaimonsa väsyneitä kasvoja, joiden ärtynyttä ilmettä toinen turhaan yritti peittää.

”Pitäisikö meidän sittenkin ottaa Siina ja Eric mukaamme?” Timothy kysyi Timin ja Rebekan isosisältä, kun he kävelivät linja-autoaseman laidalla odottavien taksien valkoisen rivistön luokse. Mies saattoi lähes tuntea vaimon vihaiseen katseen selässään. ”Asunnossasi tulee olemaan ahdasta, kun kaikki lapset ja Pekka ovat siellä.”

Vanhus vain nauroi.

”Me mahdumme sinne oikein hyvin”, Eric sanoi lyhyesti ja työnsi Siinan edellään taksiin. Timothy huokaisi.

Taksi kieputteli pitkin vilkkaiden liikekatujen ja vihreiden puistojen reunustamia teitä, ohitti autoja ja ihmisiä kuhisevan keskusaukion ja tuli lopulta suuren korkean kerrostalon eteen. Kaempana talon takana vilkkui turkoosinhohtoinen meri ja valkea hiekkaranta. Aurinko valaisi tulijoita ja sai heidät riisumaan pitkähihaiset paidat yltään.

Nemo kulki varovasti korvat luimussa viidenteen kerrokseen, se ei ollut tottunut rappukäytäviin. Vanhus avasi oven ja he ahtautuivat pieneen asuntoon, jonka vaatimaton olohuone täyttyi matkatavaroista. Vanhus tarjosi heille lämmintä puuroa. He lusikoivat sitä istuen lattialla ja kuluneella mustalla nahkasohvalla. Joka puolella tuntui heitä lämmittävän vanhuksen hymy ja iloisena tuikkivat silmät.

”Nukkukaa nyt ystävät hetki. Teidän täytyy olla väsyneitä matkan jäljiltä. Minä menen Nemon kanssa sillä välin rannalle.”

He levittivät makuualustansa lattialle. Rebekka meni makuulle Ericin vierelle. Eric käänsi äkkiä päätään ja nähdessään Rebekan kasvot omiensa lähellä hän hymyili.

”Me olemme juosseet koko päivän aalloissa”, Siina huudahti haltioituneena nähdessään myöhemmin iltapäivällä Tamaran ja Timothyn. Tytön märät hiukset heiluivat vapaana. Punainen hellemekko lepatti tuulessa. He tapasivat rantaravintolan kupeessa. Timothy ja Tamara näyttivät levänneiltä ja onnellisilta.

”Miksei Eric voi tulla meidän kanssamme huomenna huvipuistoon?” tyttö jatkoi.

”Se on liian kallista ja sitä paitsi minä menen Timin, Rebekan ja Pekan kanssa vanhalle linnoitukselle”, Eric vastasi Timothyn ja Tamaran puolesta ja pörrötti tytön tukkaa. Hän nosti sisarensa ilmaan ja pyöritti rantahiekalla. Toinen nauroi.

”Luulen, että äitinne on väärässä”, Eric jatkoi. Hän kääntyi Timin ja Rebekan puoleen. ”Täällähän on ihan rauhallista.”

”Älä anna ensivaikutelman hämätä poika”, isoisä sanoi vakavoituen. Hän oli istuutunut Ericin vierelle ravintolan tuolille. ”Älkää liikkuko yksin keskustassa, eikä varsinkaan pimeän tullen. Kaupungin itäosiin teillä ei ole mitään asiaa saatika parakkikylään.” ”Emme me tee mitään typerää”, Eric sanoi ja virnisti. Hän suorastaan pursusi hyvää tuulta eikä edes Tamaran läsnäolo voinut sitä himmentää. Hän oli Rebekan ja Timin kanssa Reinessä, Vuorimaassa, kotona.

”Ylihuomenna minä, Eric ja Siina käymme heti aamusta adoptioasioita käsittelevässä virastossa, haen teidät täältä”, Timothy sanoi. ”Sen jälkeen voimme kaikki juhlia.”

He odottivat Timothyä, Ericiä ja Siinaa merenneitopatsaiden reunustaman suihkulähteen luona. Tamara vilkuili kelloaan levottomana. Isoisä istui varjossa. Nemo läähätti vanhuksen jalkojen juuressa.

”Heidän olisi pitänyt olla jo täällä”, Tamara sanoi hermostuneena Pekalle.

”Tiedäthän sinä Vuorimaan, aikataulut pitävät harvemmin paikkansa. He ovat varmasti joutuneet odottamaan ennen kuin ovat päässeet virastoon sisälle”, mies vastasi, mutta Tim näki Pekan tähyilevät ympärilleen yhtä paljon kuin Tamara.

”He tulevat!” poika huudahti samassa. Hän näki Ericin pitävän Siinaa kädestä tytön ahtautuessa ulos täpötäydestä linja-autosta. Timothy kulki askeleen heidän jäljessään. Hän ei hymyillyt.

”Mitä nyt?” Tamara kysyi terävästi. Hän katsoi miestään kysyvästi. ”Mitä teille sanottiin?” Eric vilkaisi Timothyä totisena ja mies aukaisi lopulta suunsa.

”Vuorimaan viranomaiset ovat löytäneet Ericin ja Siinan äidin”, mies aloitti vakavana. ”Hän elää mantereella eräässä hoitolaitoksessa. Viranomaiset ovat valmiit myöntymään adoptioon mikäli lasten äiti antaa siihen suostumuksensa. He haluavat”, Timothy piti pienen tauon ja katsahti huokaisten taivalle, ”että suostumuspaperi allekirjoitetaan henkilökohtaisesti. Sitä ei saa lähettää postitse ja todistajien on todistettava, että lapset ovat läsnä tilaisuudessa.”

”Mitä typeryyttä!” Tamara sanoi kiivastuen. ”Naisen hylkäsi itse lapsensa.”

”Laki on laki”, Timothy sanoi vaisusti. ”Hän on yhä virallisesti Ericin ja Siinan huoltaja. Lasten isästä ei tiedetä mitään.”

”Siinan ei tarvitse lähteä, mikäli hän ei halua. Siina on alle 12-vuotias, joten riittää että minä menen. Edustan meitä molempia”, Eric kertoi.

”Mitä tämä tarkoittaa”, Pekka sanoi. Hän oli harpannut Timothyn viereen. ”Aiotko lähteä Ericin kanssa mantereelle ja Tamara ja Siina palaavat Tamoriin ilman teitä?”

”En näe oikein muutakaan vaihtoehtoa. Meillä on kaksi kuukautta aikaa saada allekirjoitus tai muuten koko hakuprosessi raukeaa. Minulla on vielä lomaa”, hän jatkoi ja katsoi varovasti Tamaraa, joka oli istuutunut suihkulähteen reunalle ja haudannut kasvot käsiinsä. ”Meidän pitää matkustaa täältä käsin, Reinestä on mantereelle paljon lyhyempi matka kuin Tamorista.”

”Ei kai äitisi voi kieltäytyä allekirjoittamasta?” Tim kysyi varovasti.

”Kuka sen tietää?” Eric irvisti. ”Mutta hän asuu hoitokodissa, joten tuskin hän voi huolehtia meistä, kun ei voi huolehtia edes itsestään.”

”Haluatko lähteä mukaan Pekka?” Timothy kysyi. ”Sinullakin on vielä lomaa. Katsoin jo, että voimme matkustaa laivalla, joka lähtee pari päivää sen jälkeen, kun muut palaavat Tamoriin.”

”Jos Pekka lähtee, niin emmekö mekin voi lähteä?” Tim kysyi innostuen. ”Ajattele Rebekka, miten mahtavaa olisi matkustaa laivalla? Voimmeko me tulla mukaan?”

”Teidän vanhempanne eivät taatusti päästä teitä mantereelle. Hyvä, että Lilian antoi teidän lähteä Reineen”, Tamara sanoi väsyneenä. ”Eikä matkustaminen ole ilmaista. Timothyn on kai pakko mennä”, hän huokaisi ja suolaiset kyynet alkoivat valua pitkin naisen poskia. Hän ei murehtinut rahaa vaan yhteisiä menetettyjä lomapäiviä. Eric sai hänen puolestaan mennä, minne halusi.

”Älä nyt sure Tamara”, Timothy istahti vaimonsa viereen ja kietoi kätensä naisen ympärille. Siina tulee sinun kanssasi ja minä ja Eric olemme poissa vain reilun viikon jos sitäkään.

”Ellei Siina sitten halua lähteä mukaan”, Eric sanoi hiljaa. Sisar katsoi häntä totisena. ”Hän on sinun äitisi Siina. Voi olla, että et enää koskaan saa tilaisuutta tavata häntä.”

”Minulla on jo äiti”, Siina sanoi ja astui uhmakkaana Tamaran luokse. ”Minä haluan kotiin.”

Eric katsoi hetken sisartaan, mutta ei sanonut mitään. ”Hän sentään välitti sinusta”, poika ajatteli. Siina ei mitenkään voinut muistaa haltioitunutta katsetta, kun kaunis vaaleatukkainen nainen oli pyörittänyt riemusta kikattavaa tyttöä ilmassa. Hän ei voinut muistaa käpertyneensä naisen syliin iltaisin. Hän muisti vain, että nainen oli lähtenyt.

”Voitko sinä maksaa meidän matkamme Pekka? Me voimme maksaa sinulle jälkikäteen”, Rebekka sanoi. Eric säpsähti ja kääntyi katsomaan tyttöä. ”Me alamme syksyllä jakaa mainoksia. Kai siitä jotain tienaa.”

Pekka huitaisi kättään ja hymyili äkkiä leveästi.

”Älkää te rahasta huolehtiko. Siitä on kauan, kun minä olen ollut viimeksi merillä. Minä soitan Lilianille ja Leonardille. Luulenpa Tim ja Rebekka, että taidamme taas päästä matkustamaan yhdessä. Tällä kertaa tiedossa ei onneksi ole mitään seikkailuja”, mies hymyili. Nemo oli noussut pystyy ja nuolaisi Pekan kättä. ”Emme me tietenkään lähde ilman sinua Nemo”, Pekka sanoi ja käänsi katseensa kohti merta.

4.

Linja-auto kaartoi pois asemalta. Eric katseli auton perään. Hän saattoi melkein tuntea Siinan pienet kädet ympärillään. Eron lähestyessä sisar oli muuttunut epävarmaksi ja pelokkaaksi.

”Tulethan sinä takaisin Eric? Lupaa, että tulet!”

”Tietenkin minä tulen”, Eric oli vastannut ja Siina oli kadonnut auton sisälle käsi Tamaran kädessä kiinni vakava katse yhä naulittuna veljeensä.

”Siina pärjää kyllä, tule Eric”, Rebekan ääni kuului hänen viereltään. Muutamalla juoksuaskeleella he ottivat toiset kiinni. Isoisä kulki hitaasti, hän oli välttämättä halunnut tulla saattamaan lähtijöitä. Timothy kantoi makuualustaa ja –pussia. Hänkin yöpyisi isoisän lattialla. Eteisessä oli vielä tilaa.

Samassa Ericin täytti riemu. Hän oli yhä Vuorimaassa. Hänen ei tarvinnut vielä palata keltaiseen taloon Tamorissa. Hän ei ajatellut kohtaamista äitinsä kanssa, nainen ei merkinnyt hänelle mitään. Hänen edessään oli kokonainen viikko yhdessä Timin, Rebekan, Pekan ja Timothyn kanssa. Nemo tuli hänen luokseen ja töytäsi poikaa kuonolla. ”Ja sinun kanssasi”, hän jatkoi ja hymyili sisäänpäin. Siina väitti, että koira osasi lukea ajatuksia.

”Tim, Tim, katso tuolla!” Rebekka huudahti samassa. Tytön ääni kuulosti omituiselta.

”Ei voi olla totta!” Tim kuulosti yhtä epäuskoiselta.

”Mutta keitä muita he voisivat olla? Tule, meidän on pakko mennä sinne!”