© 2021 Juha-Matti Pesonen

Kustantaja: BoD – Books on Demand GmbH, Helsinki, Suomi

Valmistaja: BoD – Books on Demand GmbH, Norderstedt, Saksa

ISBN 978-952-803-997-6

Sisällysluettelo

I

Koltta otti esiin kolmen vartin Koskenkorvapullon ja tarjosi. Otin kunnon kulauksen. Kukaan muu viiden soittajan ja yhden miksaajan ryhmästämme ei halunnut enää viinaan koskeakaan. Viiden päivän kiertäminen ja ryyppääminen ympäri Suomea oli imenyt pojista mehut. Heikot sortuu elontiellä, mutta minä ja Koltta ei oltu ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Hörpittiin tasaiseen tahtiin, ja tunsin, miten taskulämmin Kossu palautti taas hengen ruumiiseen.

Koltan nimi oli Tuomas. Olin antanut hänelle uuden nimen, kun oli käynyt ilmi, että hänellä virtasi kolttaverta suonissaan. Joka tapauksessa Tuomas oli Lapista, ja kun kuvittelin neljäntuulenlakin hänen pieneen päähänsä, näky vastasi täydellisesti mielikuvaani tarunhohtoisista kolttasaamelaisista, joista olin lukenut sotakirjoista. Niissä koltat olivat legendaarisia kaukopartioiden tiedustelijoita, jotka eläimenvaistoillaan haistelivat tuulista edessä olevat maastonmuodot partioiden liikkuessa Uhtuan ikimetsissä ja Karjalan laulumailla. Erityisesti vaaranlakia ja korkeita paikkoja kaukopartioiden tuli välttää, koska niistä käsin venäläisten tappava tulitus saattoi koska tahansa iskeä kohti väsyneitä miehiä. Koltat olivat luonnonlapsia, joiden taidot säästivät henkiä ja ratkaisivat partioiden kohtaloita.

Vastapalveluksena Koltta oli ristinyt minut Viikingiksi. Koltta ehdotti:

– Tehdääs Viikinki televisiosarja, nimeksi tulisi Koltta ja Viikinki. Siinä me sitten vaan laulettaisiin ja juotaisiin viinaa!

Otin lisää Kossua ja pohdin hetken asiaa. Koltan ehdotus oli hyvä ja sarjasta tulisi varmasti hauska. Sitten vakavoiduin:

– Kuules Koltta, minä en ole viikinki, en lähimainkaan. Mutta tunnen yhden, joka täyttää kaikki viikingin määritelmät. Totisesti se äijä on viikinki isolla V:llä! Miehen nimi on Putki–Rambo.

Nyt kun Rambosta oli tullut puhetta, muistin nousuhumalankin keskellä arjen.

– Mun pitää ruveta himmailemaan tätä juomista. Täytyy olla huomenaamulla puoli kuusi Kauppatorilla kahviteltassa.

Teltalla oli määrä tavata Rambo.

Viiden tunnin ja ison Kossupullon jälkeen saavuttiin pääkaupunkiin. Koltta soperteli, että mennään vielä yksille. Työmoraalini saneli, että kohmelossa ei töihin mentäisi. Olin kuitenkin niin kännissä, ettei moraali muistunut mieleeni. Mikäs siinä! Soitin naiselle, jota olin tapaillut, ja pyysin hänet mukaan.

Koltta ja minä olimme Liisan saapuessa yksien jälkeen ehtineet ottaa jo muutamat.

– Mites uroot jakselee? Kyseli Liisa ja istui viereeni. Tilasin hänelle pienen ja itselleni ison A-oluen. Koltta ei osallistunut keskusteluun. Hän oli jo unten mailla.

– Tullaan just Koltan kanssa pieneltä rundilta ja tultiin ottamaan yhdet, jotta kotiin laskeutuminen onnistuisi tavanomaista paremmin, selitin ikään kuin perustelussa olisi jotain järkeä.

– Tuletko mulle yöksi, kysyi Liisa.

Liisan kauneutta oli mahdoton vastustaa, enkä siihen tavallisesti kyennytkään.

– En mä voi tällä kertaa. Pitää olla todella aikaisin aamulla hommissa ja perhekin odottaa isäänsä kotiin.

– Missä hommissa sun pitää olla niin aikaisin, eihän sulla ole duunia.

Kerroin, että Putki-Rambo oli värvännyt minut patteriventtiiliurakkaan. Enempää en asiasta tiennyt enkä ymmärtänyt, kun en ollut ikinä putkihommia tehnyt. Mutta hommat alkoivat aamulla puoli kuusi. Korostin Liisalle, että työtarjous oli tullut kaikin puolin hyvään aikaan, kun olin juuri saamassa maisterintutkintoni valmiiksi ja siirtymässä yliopistosta kortistoon. Piti kyetä elättämään kaksi pientä poikaa ja työtön vaimo, joka ei suomea osannut, vaikka oli täällä jo kaksitoista vuotta elänyt ja asunut. Olin kovasti yrittänyt taistella vastaan, mutta kaikki olivat puhuneet vaimolleni englantia, ja suomea voi tietysti oppia vain puhumalla suomea. Vaimoni pitäytyi siis edelleen englannissa, mikä ei hänen asemaansa työmarkkinoilla juuri edistänyt.

Liisa kunnioitti perhettäni, mutta oli silmin nähden näreissään, kun en mennyt hänen luokseen. Ei hän sitä pahalla tarkoittanut. Naiset nyt ovat usein vähän mustasukkaisia ja eivätkä osaa sitä peitelläkään. Ja olihan mustasukkaisuus tilanteeseen nähden ihan ymmärrettävää.

Monen päivän juominen oli saattanut minut sees teiseen tilaan, vaikka tietysti ymmärsin, että vereni alkoholipitoisuuden täytyi olla törkeän korkealla. Ja kuuden päivän selibaatin jälkeen sängyssä peuhaamisellekin olisi voinut olla tilausta, mutta tilani huomioon ottaen minusta olisi tuskin ollut kovin suurta riemua Liisallekaan.

Kello oli kaksi yöllä, kun hiivin kotiin. Parvekkeen ovi oli auki. Pimeydessä seisoi Rosa ja poltti tupakkaa. Hän ei tavallisesti ikinä polttanut mutta siinäpähän vain poltteli.

Menin katsomaan nukkuvia poikiani. Ikävä oli reissussa ollut kova. Alun perin minulla ei ollut ollut tarkoitusta tulla isäksi lainkaan. Kun kuulin raskaustestin tuloksen, olin kolme päivää puhekyvytön. Uutinen tavoitti minut eräässä hevibaarissa Metallican soidessa iloisesti taustalla. Soitin kolikkoautomaatista Rosalle, jonka kanssa olimme jo sopineet erosta. Taloudellisista syistä hänelle ei vain ollut saatu ostettua lentolippua kotopuoleen; Rosa kun oli Kanadasta. Minulla siis oli ollut tarkoitus vain soittaa Rosalle ja ilmoittaa, etten tule kotiin vaan jään treenikämpälle yöksi. Eli siis menen dokaamaan kavereiden kanssa. Rosa pullautti puhelimessa vauvauutisen. Kaikki romahti. Kaverit panivat merkille olemukseni, kerroin kaiken ja koko pöytä meni vakavaksi. Minä siitä kotiin ja seuraavat kolme päivää hakkasin mykkänä kolmen tuuman nauloja rakenteilla olevaan liiteriin. Mihinkään muuhun en kyennyt, en edes puhumaan. Päässäni hakkasi yksi ajatus: kaikki on loppu. Rokkitouhut loppu. Juopottelu loppu. Liisan kanssa loppu. Poikien saunaillat loppu. Sahtisoudut loppu. Yöunet loppu. Kaikki loppu. Kolmen tuuman naulat eivät olleet loppu, ja jatkoin niiden lyömistä liiteriin. Rosa suhtautui puhumattomuuteeni ymmärtäväisesti ja pyyteli minua naulojen hakkaamisen lomassa syömään tai välipalakeksille. Rosa säteili. Minä en säteillyt. Mutta pikku hiljaa Rosan mahan kasvaessa alkoi suhteessamme uusi ja suhteellisen onnellinen kausi. Rosa synnytti pojan ja sitten vielä toisen. Ja nyt Gabe ja Raf olivat minulle kaikki kaikessa.

– Mitäs täällä parvekkeella ollaan tupakki suussa?

Rosa kääntyi minua kohti kyyneleet valuen, ja hiljaisuus elokuisessa pimeydessä oli pakahduttava. Tuntui, että olin selvinpäin, vaikken todellakaan ollut. Rosa vain piti tupakkaa kädessään. Tuhkaa tippui parvekkeen lattialle.

– Should we divorce?

Tätä olin odottanut, mutta joihinkin asioihin ei voi valmistautua. Rosan kysymys herätti valtavan huolen pojista, mutta joskus päätökset täytyi tehdä. Kun konekiväärillä ammutaan ja piiskatykki sivaltelee, tuleen ei saa jäädä makaamaan. Tärkeintä oli tehdä päätöksiä. Vastasin ja kerrankin tein sen englanniksi:

– Yes.

Kahdentoista vuoden avioliitto oli sillä ohi. Menin lastenhuoneen lattialle nukkumaan ja viritin poikien Aku Ankka -kellon soimaan. Minulla oli kaksi ja puoli tuntia aikaa selvittää pääni ennen töihin lähtöä.

II

Sieltä Rambo tuli. Katselin miestä hänen kävellessään torin läpi kahvitelttaa kohti.

Olin tavannut Rambon kaksi kuukautta aikaisemmin sattumalta, kun kuljetin soutuveneellä erään palaneen saunan ehjäksi jäänyttä kiuasta mantereelta yhteen saareen. Kiuas oli minun: olin saanut sen, kun lapsuuden kaverit kotilähiöstä olivat antaneet kiukaan minulle häälahjaksi. Kiuas oli ollut odottamassa minua häiden aatonaattona rintamamiestalon pihalla ja olin heti asentanut sen talon juuri ennen talvisotaa rakennettuun pihasaunaan. Kuin avioliittoni loppua ennustaen sauna sitten paloi maan tasalle, mutta kaikkien ihmeeksi kiuas säilyi.

Olin tovereitteni kanssa vallannut saaresta talon, ja vietimme siellä kesää saunoen ja kalastellen. Soutaessani tulipalosta selvinnyttä kiuasta saareen veneessä oli minun ja kiukaan lisäksi 30 litran kanisterillinen sahtia sekä neljä miestä. Yksi miehistä oli tuntematon meille kaikille. Työntäessämme venettä vesille hän oli vain ilmaantunut rantaan ja vaatinut kuljetusta saareen. Mies oli kuulemma tutkaillut aluetta kartasta ja arvioinut, että saaressa on jotain mielenkiintoista. Ja olihan siellä. Mies oli änkeytynyt pieneen soutuveneeseen melkeinpä kysymättä ja pelkäsin paatin uppoamista. Hän oli tavanomaista isompi mies ja elopainoa arvioin hänellä olevan reippaasti yli sata kiloa. Veneen laidan yläreunan ja veden pinnan välissä oli vain pari hassua senttiä. Valtava mies esittäytyi Ramboksi ja hän kehuskeli veneessä kovaan ääneen rakentavansa ponttonisaunan saareen. Kukaan meistä ei uskaltanut sanoa miehelle, ettei sellainen noin vain käy meidän valtaamassa saaressa.

Kahvilateltta lepatteli tuulessa. Rambo käveli hieman eteen päin kumartuneena. Se ei ollut huonoryhtisyyttä vaan luontainen kävelytapa miehelle, joka muistutti vaalean punaista karhua. Miehellä oli päässään rekkamieslippis, jonka otsassa oli suurikokoinen rautaristi.

– Näyttääpäs Matti huonolta, Rambo rykäisi.

– Joo, oli vähän musahommia, tuli valvottua hieman… on vähän kaiken näköistä meneillään…

– Vai kaikennäköistä meneillään! Sellaista, mikä laittaa nuoren miehen näyttämään hautuumaalta, hähhää, Rambo hekotteli ja muljautteli pullonpohjasilmälasiensa läpi sinisiä silmiään. Karhumaisesta olemuksesta huolimatta silmät muistuttivat porsaan silmiä.

Hörpin kahvia. Kupista oli pakko pitää kahdella kädellä kiinni, koska tärisin pahasti. Nyt ei ollut kyse normikohmelosta vaan maanjäristyskrapulasta, jonka voima mitattiin Richterin asteikolla: olin täystuhon partaalla. Olo oli hirvittävä, mutta työnantajaani se ei tuntunut haittaavan vähääkään.

– Tuossa on nimikyltti, tein sen itse. Laitat sen rintaasi. Jos joku kysyy, missä olet opiskellut putkimieheksi, vastaat että Hieksin amiksessa!

Tökerössä ja todellakin itse tehdyn näköisessä nimikyltissä luki Putkimies Pielinen. En tiennyt, kuka Pielinen oli, enkä osannut päättää, miten suhtautua asiaan. Hyvältä tämä ei vaikuttanut, ja pitäisi vielä valehdellakin! Kenelle pitäisi valehdella ammattikoulutuksen puuttumisesta? Pystyin ehkä ihmissuhdeasioissa sujuvasti poikkeamaan totuudesta, mutta työkuvioissa valehteleminen tuntui mahdottomalta.

– Tässä on vielä suikka päähäsi, Rambo jatkoi ja silmäili hyväksyvästi samalla teltan tarjoilijatyttöä.

– Eiii helvetti... en kai mä tällästä päähäni paa, vastustelin.

– Totta perkeleessä laitat! Putkimiehillä on suikat ja se tekee sinusta miehekkään oloisen. Putkimies ilman suikkaa on kuin mies ilman munakarvoja!

Nyt alkoi olo olla henkisestikin paha. Muistot yöllisestä erokeskustelusta rupesivat työntymään krapulatärinän läpi epätodellisina. Alkoi olla taas poikiakin ikävä tai joka tapauksessa kaipuu pois tästä tilanteesta. Suikka ja nimikyltti korostivat tilanteen epätodellisuutta. Veikkasin olevani vielä jonkin verran juovuksissa, ja pahin kankkunen olisi vielä edessä. Kun veren alkoholipitoisuus saavuttaisi nollan, alkaisivat pahimmat krampit ja kouristelut.

– Me mennään Matti-poika lämmönjakokeskukseen. Et ole tainnut sellaisessa ennen käydäkään, Rambo veisteli.

– Minä tunnen lämmönjakokeskukset kuin omat huorani. Kerroinkos jo muuten, että kun kerran olin työkomennuksella suuressa ja mahtavassa Neuvostoliitossa, yksi jekaterinburgilainen sutenööri toi mulle koeponnistettavaksi kaikki uudet huoransa. Jumalauta se oli kuules jätkä touhua Uralilla! Aamusta iltaan hakkuutin menemään.

– Hakkuutit…

– Niin, panin!

– Et kai sä tollasta oo, kauhistelin.

– Joo, sit oli yksi naisopettaja, joka toi kaverinsakin. Oli helvetin nätti venakko! Mun piti naida niitä molempia koko ajan. Aina aamulla kun mä läksin raksalle, niin toinen lähti vällyistä ja toinen tuli illalla tilalle. Ne paikalliset piti meistä suomalaisista. Kuules poika, kaikkee sitä oli perkele koko ajan!

Ihmeen kautta oloni oli vähän siedettävämpi, kun kuuntelin miehekkäitä juttuja, joita Rambo tiputteli punaisten viiksiensä välistä. Omat pienet syrjähyppyni tuntuivat naurettavilta pyhäkouluretkiltä verrattuna Rambon karuun ihmissuhdemaailmaan. Piristyin.

Rambon mainitsema lämmönjakokeskus sijaitsi museoviraston suojeleman ikivanhan kivitalon kellarissa. Paikalle oli tullut useita tärkeän oloisia pukumiehiä, jotka edustivat valtavan kivitalon omistajia, huoltoyhtiötä ja putkityöt suunnitellutta insinööritoimistoa. Yritin olla niin huomaamaton kuin vain olla saatoin. Rambo ei ollut vieläkään vaivaantunut selittämään minulle mitään mistään.

Lämmönjakokeskuksessa oli sadoin metrein ikivanhoja putkia, kymmenittäin ruosteisia venttiilejä, muinaisia mittareita, valtavia painevesisäiliöitä ja lämminvesivaraajia sekä aivan varmasti asbestia.

– Putkimies! Huhuili yksi pukuherroista minulle.

– Mistä te aloitatte tämän operaation?

Pääni oli tyhjä. Siis kerta kaikkiaan tyhjä, ellei päänsisällöksi lasketa sitä tuskaa, joka päässäni velloi. Olin pahassa pulassa. Sekunnin murto-osassa yritin hahmottaa edes yhden yksityiskohdan tuosta valtavasta lämmönjakokeskuskoneistosta. Eihän siitä mitään tullut.

– Minä olen operatiivinen mies tässä hankkeessa, ihan vain suorittavaa porrasta, mutta Ramb… tarkoitan esimieheni Reijo vastaa hankkeen käytännön suun nittelusta ja työjohdosta. Minä vain toteutan.

– Mutta kai sinulla on jonkinlainen käsitys tästä hankkeesta? Mies alkoi ihmetellä.

– No totta kai on! Hihkaisin reippaasti.

– Aluksi alipaineistamme tämän tilan, jotta asbesti ei leviä ulos, heitin kuin parempikin asiantuntija. En vielä tähän päivään mennessä tajua, mistä keksin tuon alipaineistuksen. Melko outo sana minulle.

Alipaineistus tuntui tyydyttävän pukumiestä. Olin kestokykyni äärirajoilla ja oloni alkoi olla ylipaineistettu. Odotin vain, että krapula halkaisisi pääni kahtia ja kärsimykseni loppuisivat. Miksi minun piti esittää ammattitaitoista, koulutettua putkimiestä, jollainen en varmasti ollut? Mitä Rambolla oli mielessä? Enkö vain voisi rehellisesti sanoa, että minä olen minä ja että olen vähän vain jeesaamassa miestä mäessä ja sitten suksisin täältä kotiin lepäämään. Oksennus teki tuloaan. Vatsani oli täynnä kahvia, ibuprofeiinia ja vatsahappoja. Koko sotku odotti purkautumista suustani. Vastustelin ja nieleskelin takaisin.

Pukumiesten mentyä jäin Rambon kanssa kahdestaan lämmönjakohuoneeseen. Valuin istumaan lattialle ja hengittelin kellarin vanhaa pölyä. Halusin keskustella Rambon kanssa hankkeesta, mutta en jaksanut. Yllättäen Rambo avautuikin oma-aloitteisesti.

– Me vaihdetaan patteriventtiilit koko tähän muinaiskivikasaan ja samalla uusitaan runkolinjojen isot venttiilit ja hanat ja kannetaan vanhat valurautapatterit kaatopaikalle. Patterit painaa helvetisti! Tavallisia patteriventtiilejä on laskujeni mukaan 976 kipaletta ja sen lisäksi tulevat maan alla olevat runkolinjasulut. Sun homma on vaihtaa ne kaikki uusiin. Mä tein sellaisen tarjouksen noille kermaperseille, että vironpojatkin kalpenivat. Se on jo paljon se! Saat 10 euroa tunnilta. Aloitetaan hommat tosissaan huomenna. Ehdit vähän levätä ja viedä vaikka sun poikas tänään uimahalliin tai jotain.

– Minne mä heitän verokorttini, kysyin.

– Jaa, verokortin? Rambo venytteli sanaa ihmetellen ihan kuin ei olisi ennen kuullut ennakonpidätyksestä.

– No vie se vaikka mun kirjanpitäjälle, kun ehdit.

Rambo viritteli rautaristilippistään päähänsä ikään kuin valmistellen jotain suurta sanottavaa.

– Kuules Matti, toi oli hyvä vastaus toi alipaineistaminen. Et sä ihan tyhmä jätkä ole ja siksi mä sut tähän hommaan pyysinkin mukaan. Me ei tosin ruveta mitään alipaineistuksia tekemään minkään asbestin vuoksi. Mä kuule purin nuorena jässikkänä 28 lämmönjakokeskusta yhdessä kesässä ilman mitään suojavälineitä. Niissä oli tonneittain sitä paskaa. Pelkät työrukkaset ja putkihaalarit mulla vaan oli suojana. Nykyään vouhotetaan ihan turhaan kaikesta!

Rambo jutusteli aika mahtipontisesti hengenvaarallisesta asbestipölystä. En jaksanut väittää vastaan vaan lähdin kohti kotia. Siellä olisivat pojat ja Rosa minua odottamassa. Uimahalliin en kykenisi poikieni kanssa menemään, mutta voisin maata lattialla horroksessa automaton päällä ja näytellä leikkiväni pikkuautoilla. Pojat kyllä huomaisivat, etten keskittyisi leikkiin toden teolla, mutta parempaan en nyt pystyisi. Ihan ensimmäiseksi menisin kuitenkin vessaan ja laittaisin vesihanan päälle, etteivät Rosa ja pojat kuulisi oksentamistani.

III

Istuin seuraavana aamuna seitsemältä kivitalon portin edessä. Rambon putkipakettiauto ilmestyi kylmästä aamuusvasta. Edellisenä iltana Rosan kanssa ei ollut puhuttu sanallakaan avioerosta. Nykyään kaikesta vaikeasta pitäisi kyetä puhumaan. Vain siten elämän kipupisteistä pääse yli, eivätkä ne koteloidu mieleen ja aiheuta päihdeongelmia ja väkivaltaa. Minulla ei ollut mitään käsitystä, mitä tunsin ja sen vuoksi minulla ei ollut juuri puhuttavaakaan. Liisalle en ollut avioerosta vielä maininnut. Hän varmaan ilahtuisi.

Olin niin mietteissäni, etten huomannut Ramboa.

– Huomenta poika! Joko tärinät loppu?

– Joo ja ei, vastasin.

Kärsin käsien tärinästä lähes jatkuvasti, mutta kohmelossa tärinä aina paheni. Se oli alkanut jo vuosia sitten ilman krapulaakin. Olin piilotellut sitä kaikilta.

– Tässä on sulle putkihaalarit, suikkahan sulla jo onkin. Nää on hyvät haalarit, Rambo totesi.

Vedin haalarit päälle ja peilasin itseäni porraskäytävän ikkunasta: aika vakuuttavan näköistä! Rambokin hymyili hyväntahtoisesti.